Baletin mustaa todellisuutta

Ihan ensimmäiseksi on sanottava, että perjantaina 4.3. Joensuussa ensi-iltaan tuleva Black Swan on törkeän hyvä elokuva. Natalie Portman sai pääroolista ansaitun Oscarin, mutta elokuvan ansiot eivät rajoitu pelkästään loistavaan näyttelijätyöhön. Viimeksi olin niin vaikuttunut Tapion salissa, kun näin siellä Hayao Miyazakin Ponyo-animaation männä syksyllä. Elokuvilla ei tosin ole laadun lisäksi mitään yhteyttä. Ponyo edusti upeasti lapsuuden kauneutta ja viattomuutta, kun taas Darren Aronofskyn balettidraama vie syvälle ihmismielen tummiin kellareihin, tukahdutettujen halujen hautomolle.

Aronofsky on hieno ja omaperäinen ohjaaja. Rohkeaan kuvaukseen ja mielikuvitukselliseen leikkaukseen perustuvissa elokuvissaan hän uskaltaa testata sekä elokuvan tekemisen, että katsojan sietokyvyn rajoja. Aronofsky tunnetaan erityisesti Unelmien sielunmessusta sekä The Wrestleristä, jotka olivat molemmat menestykseensä nähden hyvin kokeellisia elokuvia. Black Swanissa mies jatkaa uskaliasta linjaansa. Elokuva sijoittuu balettimaailmaan, josta olisi mahdollista tehdä melko perinteistä pukudraamaa. Aronofsky vie korkeakulttuurisuuden sijaan katsojan visuaaliselle ja erityisesti emotionaaliselle matkalle, joka ei ole missään mielessä helppo tai kepeä. Elokuvan kuvauksessa käytetään samaa metodia, jota ohjaaja kokeili onnistuneesti myös The Wrestlerissä. Portmanin selkä on kuvissa usein ja tanssikohtauksissa kamera pyörii upeasti mukana pirueteissa käsivaralla. Aronofsky ei kuitenkaan tuo tanssia valkokankaalle kauniina ja helppona, hän kuvaa suoritusten fyysisyyttä ja tuskaa, todellisuutta kulissien takana. Katsoja tempautuu mukaan vaativiin tanssiliikkeisiin ja todella tuntee varpaiden kynsien halkeamisen ja kiristyvät jänteet. Wrestleristä tutut elementit, kuten raskas hengitys ja katsojan kasvoille valuva äänimaisema, ovat entistä voimakkaammin läsnä. Black Swan on elokuva, jonka tuntee nahoissaan.

Fyysisen läsnäolon ohella Black Swan on myös henkisesti painostava elokuva. Natalie Portman esittää nuorta balettitanssijaa Ninaa, jonka äiti on luopunut omasta urastaan tyttärensä takia. Nuori Nina haluaa tulla täydelliseksi tanssijaksi toteuttaakseen äitinsä kesken jääneen unelman, mutta kotinsa painostuksessa hän ei uskalla elää nuoruuttaan. Joutsenlammen päärooli tarjoaa Ninalle paikan auringossa, mutta hän ei uskalla heittäytyä mustan joutsenen tanssin vaatiman intohimon valtaan. Elokuvan asetelmasta tulee mieleen Michael Haneken draama Pianonopettaja (La Pianiste), jossa samoja tukahdutetun seksuaalisuuden traumoja käsiteltiin todella rankalla otteella. Pianonopettajan miltei vieraannuttavaan kylmyyteen Black Swan ei onneksi yllä, sillä Ninan sairaalloisuus on inhimillistä. Portman näyttelee seksuaalisuuden ja intohimon kieltämisen kiristävää painoa erittäin lihallisesti. Kynsien lohkeamiset ja ihon repeytymiset esitetään miltei inhorealistisesti, mutta ne linkittyvät hienosti emotionaaliseen ahdistavuuteen. Välillä Black Swanin herättämät shokkireaktiot ovat miltei kauhuelokuvien tasolla. Myös elokuvan visuaaliset efektit ovat upeata katseltavaa. Fantasiaelementtejä viljellään harvakseltaan ja tarinan ehdoilla. Vaikka elokuvan tuotantoryhmässä on runsaasti sarjakuvaelokuvista tuttua väkeä, eivät erikoistehosteet kohoa näyttelijäntyön yläpuolelle. Kuvaus on miltei dokumentaarista verrattuna metallinkiiltäviin nykyelokuviin. Kohtauksissa käytetään hyväksi rekvisiittaa, kuten peilejä sekä vapaasti käsivaralla liikkuvaa kameraa. Jälki on yksinkertaisen toimivaa.

Black Swanin herättämistä tunnelmista jaksaisi kirjoittaa useammankin näytöllisen tekstiä, mutta lienee helpointa vain sanoa, että menkää sinne teatteriin katsomaan tämä elokuva. Jos piditte The Wrestleristä, niin ette tule pettymään. Hyvää draamaa on liian harvoin tarjolla.