Välillä elämä on pelkkää elokuvaa

Kävin katsomassa Tuntemattoman emännän, 127 Hoursin ja Salla, Selling the Silencen eli kaksi dokumenttia ja yhden tositapahtumaan perustuvan elokuvan. Todellista meininkiä siis, vaikka paradoksaalisesti näin nämä elokuvat samassa elokuvateatterin salissa, irrallaan niin sanotusta arkitodellisuudesta.

Tuntematon emäntä

Tuntematon emäntä on dokumentti, joka olisi pitänyt tehdä jo aikoja sitten. Elokuva käsittelee Suomessa viime vuosiin saakka arkaa aihetta eli talvi- ja jatkosotaa. Näkökulma on tuore. Äänessä ovat kotirintamalla ’taistelleet’ emännät ja näiden lapset. Sodassa olleet miehet ovat mukana ainoastaan kotiin lähetettyjen kirjeiden kautta. Elokuva on koskettava ja mielenkiintoinen ja hyvin myös teknisesti toteutettu. Ja ilmeisesti Suomessa aletaan lopultakin olla siinä vaiheessa, että menneisyydestä voidaan puhua avoimemmin, ilman että pelätään totuuksien paljastumisen himmentävän liikaa menneiden sukupolvien ponnistuksia, sekä rintamalla että kotirintamalla.

127 Hours (127 tuntia)

James Franco. Mies tuli ensimmäistä kertaa yleisölle tutuksi loistavassa, mutta ensimmäisen tuotantokauden jälkeen lopetetussa tv-sarjassa Freaks and Geeks. Mies tekee elokuvassa 127 Hours elämänsä näyttelijäsuorituksen näyttelemällä kiipeilijää, joka ihan oikeasti oikeassa elämässä oli jäänyt kädestään kiinni viideksi päiväksi. Franco tekee kiipeilijän kamppailusta käsin kosketeltavaa ja katsomossa on liiankin helppoa kuvitella itsensä vastaavaan tilanteeseen. En suosittelisi tätä elokuvaa ihan heikkohermoisimmille.

Danny Boylen päätös käyttää tallentamisessa pariakin eri kuvaajaa (joista toinen kuvasi filmille ja toinen digitaalisesti) tukee elokuvaa eikä tekninen kikkailu muutenkaan vie liikaa pois 127 tunnin voimalta, jota edustaa tosiaan pitkälti James Franco. Hän on kuvissa 1,5 tuntia ja elokuva olisi kaatunut hänen mukanaan, jos homma ei toimisi. Mutta kun toimii. Ihme on, jos ei Franco roolistaan Oscaria pokkaa.

Salla, Selling the Silence

Salla-aiheisessa dokumentissa Salla, Selling the Silence kamppaillaan suuren suomalaisen paradoksin parissa. Kunnassa on uraania sekä koskematonta luontoa. Luonto voisi olla matkailullinen myyntivaltti, joka estäisi saastuttavat uraanikaivokset. Mutta jos luontoa hyödynnetään kuten liikemiehet suunnittelevat, pilataan sen koskemattomuus ja näin kunnan tärkein voimavara. Ketä enää kiinnostaa tulla lappiin, kun sen luonto on lopullisesti raiskattu hiihtohissien ja prameitten hotellien joukkovoimalla? Toisaalta rahaa on saatava jostain tai kunta kuolee. Paradoksi on valmis.

Tällaisia dokumentit parhaimmillaan ovat. Niissä kysytään vaikeita, asiallisia ja ajankohtaisia kysymyksiä, vaikka vastauksia ei aina löytyisikään. Vastuu on katsojilla. Jatkaako tyytyväisenä laput silmillä vai ottaako aktiivisesti osaa yhteiskunnalliseen keskusteluun. Ei nimittäin riitä, että tietää epäkohdista, niille pitäisi myös tehdä jotain. No joo, menee taas pseudosyvälliseksi, mutta menköön. Seuraavassa dokumenttiklubin näytöksessä 28.2. muuten nähdään hollantilaisen ohjaajan näkemys suomalaisesta tangosta: Prisoners of the Ground.

ps. Kävin viikko sitten maanantaina katsomassa kevään ensimmäisen elokuva-arkiston (Kansallinen audiovisuaalinen arkisto, jos halutaan olla virallisempia) elokuvan. Nukahdin pari kertaa. Ei ollut ensimmäinen eikä viimeinen kerta elokuva-arkistossa. Leffat siellä ovat toisinaan haastavia. Pahinta on kuitenkin näytösaika. Maanantaisin klo 16:30 olen jostain syystä väsyneimmilläni. Mutta todettakoon myös, että elokuva-arkistossa olen nähnyt paljon niin sanottuja ’elämäni parhaita elokuvia’, joten vahvasti plussan puolella ollaan.

11.4. on vuorossa yksi tämän vuoden kulttuuritekoja (olen tästä varma jo etukäteen), kun elokuva-arkistossa näytetään blaxploitaatio-klassikko vuodelta 1972: Superfly-alamaailman kuningas. Elokuva, jolla on yksi historian viileimmistä soundtrackeista. Soundtrackin on tehnyt Curtis Mayfield. It doesn’t get better than that.