Pitkästä aikaa kunnon kauhuleffassa

En ole elämäni aikana nähnyt kuin muutaman kauhuelokuvan, jotka ovat toimineet niin kuin niiden mielestäni kuuluisi toimia. Jostain syystä nuo muutamat ovat poikkeuksetta edustaneet psykologisen kauhun alalajia. Yliluonnolliset asiat saattavat monesti kiehtoa, mutta ovat harvoin pelottavia. Ja mainittakoon vielä, että edellinen näkemäni hyvä kauhuleffa oli Lars von Trierin Antichrist, joka ahdisti vuoden 2009 Rakkautta & Anarkiaa -festivaaleilla niin paljon, että piti jättää seuraavaksi suunnittelemani elokuva kokonaan välistä. Mitä ei siis koskaan ole tapahtunut ennen sitä tai sen jälkeen.

Näissä tunnelmissa menin siis katsomaan elokuvaa Julian Silmät (Los ojos de Julia). En tiennyt elokuvasta etukäteen muuta kuin sen, että kyseessä on Guillermo del Toron kauhuelokuva ja että sen pääosan näyttelee Serranon perheestä ja Orpokodista tuttu Belén Rueda. En ollut itse nähnyt Orpokotia, mutta olin nähnyt Pan’s Labyrinthin, josta pidin todella. Täytyy myöntää vielä se, että luulin elokuvaan mennessäni, että se on Guillermo del Toron ohjaama, koska Quentin Tarantinon tavoin hänen nimensä pitää näköjään lätkäistä kaikista suurimmalla mainosmateriaaliin tuottajan roolistaan huolimatta. Ymmärrettävistä kaupallisista syistä tietenkin. Elokuvan on siis ohjannut ja osittain myös käsikirjoittanut Guillem Morales.

Muuta en siis elokuvasta tiennyt etukäteen, mikä on pelkästään hyvä asia. Luin nimittäin jälkikäteen elokuva-arvosteluja, jotka aika yksimielisesti olivat lytänneet kyseisen leffan. Ja vaikka en väitä etteikö elokuvista voisi pitää vaikka olisi lukenut niistä negatiivisia arvioita, niin tässä tapauksessa niissä ainakin paljastetaan enemmän kuin kauhuelokuvaan mennessä tarvitsisi tietää. Ja kiinnitetään liikaa huomioita turhiin yksityiskohtiin, joihin olisi varmasti sitten itsekin kiinnittänyt enemmän huomiota. Parhaimmillaanhan elokuva tempaisee mukaansa niin, ettei jälkikäteen edes muista, että minkälaista musiikkia siinä esimerkiksi on ollut. Näin kävi minulle tämän elokuvan kanssa. Ja mikä parasta, huomasin muutaman kerran puristavani tuolini käsinojia ihan oikeasti, mikä on miulle se ainoa mittari, jolla kauhuelokuvia kannattaa mitata.

En siis aio paljastaa elokuvasta muuta, koska en halua pilata kenenkään kauhuntavoittelijan kokemusta. Sen toki voisin mainita, että elokuvassa on muutama hyvin graafinen hetki. Voin paljastaa tämän, koska yksikään niistä ei ole yllättävä, ainoastaan ällöttävä. Mutta pääasiassa pelataan on pelkästään psykologisella kauhulla. Lopuksi voisin todeta, että tämän elokuvan kohdalla, niin kuin elämässä ylipäänsäkin, ei kannata luottaa liikaa kriitikoiden kyynisiin lauseisiin, vaan todeta elokuvan toimivuus omilla – tai vaihtoehtoisesti Julian – silmillä.