Yhdeksännellä portilla – elokuvallinen pyhiinvaellusmatka –

To travel in silence / by a long and circuitous route, / To brave the arrows of misfortune / and fear neither noose nor fire

KAHDEN – PILKKU – KOLMEN – KILOMETRIN – PÄÄSTÄ – KÄÄNNY – JYRKÄSTI – OIKEALLE. Voi prkl, ei taas. Tiedossa taitaa olla yksinäinen yö vuokra-autossa keskellä ei-mitään, Etelä-Ranskan vuoristossa. Ei välttämättä ollut kirkkain ajatus lähteä täysin vieraaseen maahan ajelemaan ilman karttoja saatikka kielitaitoa, alesta ostetun navigaattorin varassa. Ilta alkaa hämärtyä sopivasti, kohta voin unohtaa alikehittyneen suuntavaistoni rippeetkin. Tie käy yhä kapeammaksi, vuoret ja vanhat puut varjostavat nummea, jonka yllä leijaileva usva tuntuu nielaisevan auton sisäänsä. Tilanne on unenomainen, tuttu monesta hienosta kauhuelokuvasta. Odotankin hermostuneena hetkeä, jolloin vähintään temppeliherrojen luurankoarmeija karauttaa epäpyhillä ratsuillaan esiin usvasta. Tältä onneksi vältytään toistaiseksi, usvasta alkaa erottua opasteviitta: ”Puivert”. Tuuletuksen paikka, perillä ollaan. Ajettuani vielä jonkin matkaa metsätietä edessäni on näky, joka saa aivotkin kananlihalle. Laaksossa on pieni kylä, jonka jättää varjoonsa muinaisten kataarien linna, josta on vuosien varrella tullut minulle lähes pakkomielle. Johnny Deppin esittämän Dean Corson sanoin: “Château, I knew it!”

Why the Devil?

Roman Polanski ohjasi 1990-luvulla kolme elokuvaa, kaikki mestariteoksia ja aliarvostettuja, etenkin vuonna 1999 valmistunut The Ninth Gate / Yhdeksäs portti. Minulle elokuvan näkeminen Joensuun ensi-illassa edesmenneen Aallottaren syleilyssä oli yksi elämäni tärkeimmistä ja yllättävimmistä elokuvakokemuksista. Olen hehkuttanut elokuvaa aina tilaisuuden tullen, mutta kukaan ei tunnu oikein olevan samalla aaltopituudella sen ainutlaatuisuuden suhteen. Yhdeksäs portti huokuu samanaikaisesti sitä (etenkin nykyään) harvinaista ja selittämätöntä elokuvan taikaa ja ikivanhan eurooppalaisen salaliittoilun ja -tieteiden tunnelmaa. Yksi tärkeä osa elokuvan voimasta on myös Polanskin elokuville ominainen tilan tuntu. Vaikka tapahtumapaikat ovatkin usein erikoisia ja arjesta poikkeavia, niihin on silti todella helppo kuvitella itsensä, oli kyseessä sitten tunkkainen hotellihuone minibaareineen tai keskiyöllä kartanossa pidettävä musta messu. Elokuvan kuitenkin kruunaa linna, joka kuvataan kuin salaperäisenä elävänä olentona, joka on pitänyt vuosisatojen salaisuuksia sisällään.

What were you expecting? An apparition?

Matkasuunnitelmaani kuului alun perin ajaa Château de Puivert:n pihaan, juoda yö viiniä fiilistellen ja nukkua autossa. Onneksi vaivauduin katselemaan mukavampia vaihtoehtoja ennen matkalle lähtöä, sillä aivan linnan läheisyydestä löytyi brittipariskunnan pitämä kylän ainoa majatalo. Majatalon isäntä ei jostain syystä ollut edes tietoinen, että Polanskin elokuvaa on kuvattu aivan naapurissa. Hänellä oli kuitenkin paljon mielenkiintoista tietoa kataarien uskonlahkon historiasta ja alueen muista merkittävistä nähtävyyksistä. Château de Puivert on nykyään yksityisomistuksessa (linnan omistaja asuu itse linnassa, which is nice) ja auki turisteille. Linnassa on kuvattu muitakin elokuva- ja TV-tuotantoja, koska se on ikäisekseen poikkeuksellisen hyvässä kunnossa. Tutkin linnan perinpohjaisesti päiväsaikaan, etenkin kappeli ja maineikas trubaduurien sali olivat uskomattoman kiehtovia. Oli helppo kuvitella, millaista paikallinen elämä on ollut lähemmäs 1000 vuotta sitten.

Illalla palasin linnalle, mukanani pullo paikallista punaviiniä ja soittimessa tunnelmaan sopivaa musiikkia. Tarkoitukseni oli istua linnan etupihalla ja katsella varjojen leikkiä muureilla illan vaihtuessa yöksi. Jouduin kuitenkin hieman tinkimään suunnitelmastani virkaintoisen vahtikoiran takia. Linnaa ympäröivä aita oli sen verran matala, etten uskaltanut jäädä kokeilemaan ymmärtäisikö hauveli suomenkielisiä komentoja (tai avunhuutoja). Tämä ei kuitenkaan latistanut tunnelmaa, vaan linnan sivustalta löytyi juuri sopiva paikka. Aika meni kuin siivillä ja yö tuntui pimeämmältä kuin koskaan.

/ and gain at last the key / that will unlock the Ninth Gate.

Suosittelen lämpimästi valitsemaan matkakohteiksi omista suosikkielokuvista tuttuja paikkoja. Normaalin matkailun ohella voi saada kylmiä väreitä, joita ei voi elämässä olla liikaa. Astuminen yhdeksännen portin läpi oli minulle suorastaan uskonnollinen kokemus, eräänlainen elokuvallinen pyhiinvaellus. Château de Puivert oli listani ensimmäinen elokuvamatkakohde, joskus tulevaisuudessa vuorossa ovat ainakin Rooma ja Venetsia, jotka ovat toimineet näyttämönä lukuisille italialaisille Giallo -elokuville.